We are the world

Tämä löytämäni kuva netistä sykähdytti minua. Se kuvaa mielestäni ihmisten aiheuttamaa kaaosta maailmassa, minkä maailma saattaa kokea jossain vaiheessa tulevaisuudessa.

Ihmisen toiminta ihan nyky päivänä viittaa hieman jo tuohon kuvaan. Esimerkiksi jotkut raaka-aineet alkavat loppua sen takia, että ihminen on kuluttanut niitä aivan liikaa.

Mietinkin, että johtaako ihmisen toiminta loppuen lopuksi maailmanloppuun? Vai aiheuttaako maailma sen itselleen? Minusta ihminen kuluttaa maapallon ns. " burn out" tilaan.

Kaupoissa olen huomannut (enkä ole varmastikaan ainoa), että melekin jokainen tuote on kääritty muoviin. Muovia toisensa perään. Okei se on kätevä ruoan säilyttämisessä ja plaa plaa plaa, mutta eikö muka löydy mitään muutakaan mihin "paketoida" se ruoka? Pitäisi olla!

Inhottaa katsella, kun ihan turhatkin asiat on kääritty muoviin, kuten jotkut karkit ovat ensin kääritty pieniin, värikkäisiin ja muovisiin karkkipapereihin ja vielä sen lisäksi ne on laitettu isoon karkkipusiin. Ei tälle ongelmalle kuitenkaan yksi ihminen mahda mitään. Siihen vaikuttaa kaikki maailman ihmiset.

Mustasukkaisuus

Kesä on hälvenyt kokonaan ja syksy alkaa taas paistamaan ikkunoista. Syksy on mielestäni sellainen välivaihe kesälle ja talvelle, mutta ei se turhakaan ole! Värikäs vuodenaika tuo mukanaan jotain uutta, erilaista. Olin koirani kanssa ulkona aamulenkillä ja ajattelin syksyisen metsän olevan oiva paikka miettimiselle ja tutkimiselle. Koirani ei niinkään jakanut ajatuksia kanssani, koska sillä oli kova touhu saada putoavia lehtiä kiinni. Päädyinkin erikoiseen asiaan kuin mustasukkaisuus.

Mitä se on? Miksi ylipäätänsä ihmiset kokevat tuonlaista tunnetta?

Minusta se on omalla tavallaan normaalia, mutta onko se turhaa. Joissakin tilanteissa se saattaa hyvinkin olla. Esimerkiksi sinulla on ystävä, joka on hyvin läheinen sinulle. Näät hänen viihtyvän muidenkin seurassa kuin pelkästään sinun. Mikä on tottakai ymmärrettävää. Hän nauraa vieressä toisten kanssa ja sinä jäät ulkopuolelle omien ajatuksiesi kanssa. Eikö ystävä enää välitäkään minusta? Ovatko nuo toiset hauskempia ja parempia ystäviä, kuin minä? Omituinen tunne valtaa kehosi, mustasukkaisuuden tunne.

Onko oikein olla mustasukkainen jostakusta? Liika miettiminen siitä mitä esimerkiksi ystävä tekee ja kenen kanssa, on turhaa. Kyllä hän välittää, vaikkakaan ei vietä jokaista hetkeä sinun kanssa. Olenkin tullut johtopäätökseen, että saa olla vähän mustasukkainen, sillä voin taata että joku muukin on mustasukkainen sinusta.

http://www.youtube.com/watch?v=Km4I_tScNW4

Trying to save my friend

Äää.. olen hukassa ja jotenkin avuton. Onko teille tullut koskaan sellaista tunnetta?

Minulla on maailman ihanin ystävä, mitä voi saada, jolla on kuitenkin vaikeita asioita käsiteltävänään. Ja tottakai minäkin kuuluun niiden ns. ongelmien käsittelyyn ja miettimiseen tukemalla ystävääni. Hänen masennuksensa johdosta joka päivä on sellaista kamppailua, että hän jaksaa taas huomiseen. Ja mitä minä teen? Katson sivusta, kun toinen halua täältä ihmisten keskeltä pois. Pois mitään tietämättömiin, ettei tarvitsisi enää kärsiä.

Minä olen se luottohenkilö, jolle ystäväni voi purkautua, minä olen se joka saa ensimmäisenä kuulla että kuolema ei ole kaukana ja minä olen se joka yrittää löytää pieniä valopilkkuja keskeltä sekavaisen elämän. Mikä sitten onkaan ystävän tehtävä tässä tilanteessa?

Hänen tukeminen, kuunteleminen, piristäminen, välittäminen ja rakastaminen. Mutta miten oikeasti auttaa häntä?

Olen kuullut monesti nuo sanat:" itsari ja viiltely". Mitä tuohon voisi sanoa? Älä, lopeta! Ei se sillä vaan lopu, vaikka kuinka haluaisi koko sydämestään. Eikä se lopu sillä, että yrittää sanoa mitä hänen pitäisi tehdä. Ei kuitenkaan pelkkä kuunteleminenkaan auta! Ainakin yli vuoden olen kuunnellut ja yrittänyt miettiä tälle kaikelle ratkaisua, eikä mikään ei ole auttanut ystävääni. Ammattiapua hänellä onneksi on, mutta ei se vaan toimi jos minä olen se henkilö, jolle hän kaikkein eniten avautuu. Ymmärrän sen kuitenkin, sillä minut hän tuntee täysin. Kaikki nämä "tädit, joiden kanssa puhutaan" he tekevät sitä työstä, he saavat siitä rahaa ja kuitenkin he ovat ihan ventovieraita. Heidän apu ei ole tuonut iloa ystävälleni. Ainoastaan lääkkeitä he ovat onnistuneet tuputtamaan hänelle. Aina vaan vahvempia. Miten sairauden saisi tukahdutettua? Miten saisin ystäväni pitämään itsestään ja olemaan taas iloinen? Edes joku auttakaa parasta ystävääni, auttakaa häntä! Minä nimittäin en yksinään siihen pysty.

Erilainen

Erilaisuus. Onko se pahasta? Minua hämmästyttää kovasti se, minkä takia erilaisuutta pelätään, kummaksutaan tai katsotaan nenän vartta pitkin. Eikö se oli juuri hienoa, että erotutaan toisistamme, eikä näytetä samalta, kuulosteta samalta ja olla samanlaisia persooniltamme.
Miksi kuulutaan ns. massaan?

Heti, jos ajatellaan hieman eri tavalla asioista tai pukeudutaan, ajatellaan sen olevan outoa.
Mielestäni on hyvä aina "panna tuulemaan", oikeen repästä kunnolla. En puhu niinkään pukeutumisestani, vaan käytöksestäni, persoonastani. Näitä sanoja saankin kuulla useasti:
" Sä oot niin rempseä, aito ja omalaatuinen, sä oot niin sä"
Tuonlaisen kommentin on mahtava saada. Haluan olla omanlainen. Selainen, joka muistetaan
jostain tietyistä asioista. Haluan olla minä. Se, joka olen pohjimmiltani ja olen aina ollut.

Mielestäni sellainen sanojensa miettiminen tarkkaan on tyhmää ( joissakin tilanteissa) sekä halu olla joku muu. Miksei se oma itse kelpaa? Miksi pitää olla kaikesta samaa mieltä? Tai miksi aina pitää olla edustava? Kannatan mielummin sponttaanista toimintaa!

Laihtuminen pakkomielle?

Monesti ajatukseni ovat karkailleet ihmisten liikaan laihduttamiseen ja terveydestään huolehtimiseen. Media villitsee uusia laihtumis vinkkejä ja dieetti-ohjelmia. Haloo! On tietysti hyvä huolehtia terveydestään, mutta se ei saa mennä yli. Ihanteina pidetään kauniita ja laihoja julkkiksia, jotka treenaavat joka päivä, ja ovat tarkkoja ruokavaliostaan. Monet ottavatkin siitä mallia, ja siitä alkaa tulla pakkomielteisen omaista.
Anoreksia. Tuttavapiirissäni on muutamia anoreksia tapauksia, joten tiedän millaista on katsoa sivusta kun toinen ei syö ja pitää itseään silti lihavana. Jotenkin yhteiskunta ei ymmärrä, että monet sairastuvat tuohon vakavaan tautiin ihanteiden takia.

Itse olen yrittänyt ymmärtää, mikä ajaa ystäväni laihduttamiseen. Ja vielä, kun hän katsoo peiliin näkee hän itsensä lihavana. Tähän pitää saada apua ja ennen kaikkea loppu! Ns. naisen ihanne vartalo saa väistyä syrjään. Sillä ei ole merkitystä kuinka laiha on, vaan että on onnellinen!

Money, money, money it's a rich mans world

Tekeekö raha onnelliseksi? Parantuuko elämänlaatu rahasta ja tavaroista? Tässä pari päivää sitten näin kaupungilla miehen. Miehen, joka istui pyörän selässä, ja etsi jokaisesta roskiksesta, minkä hän näki, pulloja. Oli syyskuun loppupuoli, joten hirveän lämmin ei ollut. Hänellä oli t-paita, housut ja rikkinäiset lenkkarit, joiden päädyt olivat menneet riikki niin paljon, että varpaat tulivat niistä ulos. Jotkut ihmiset nauroivat hänelle. Minusta se on väärin! Jos ihmisellä ei ole rahaa ja hänen elämäntilanteensa on huono, ei nauraminen ole oikein. Maailmassakin toimitaan väärin. Toiset porskuttavat rahojansa, ja miettivät mihin he seuraavaksi voisivat tuhlata, kun taas toisilla ei riitä edes yhteen ruokaan päivässä rahaa.

Okei, järjestetäänhän rahankeruita esim. nälkäpäivä keräys jne. Mutta siltikään kaikki maat eivät voi hyvin. Mikä mättää? Maailma ja ihmiset kohtelevat epäoikeudenmukaisesti. Ja jotkut sanovatkin vain siihen:" Elämä on!"

You make me scream

Olen kattoon myöden ärsyyntynyt ihmisiin, joiden arvot ja ajattelutavat ovat niin erilaisia kuin omani ja kaiken lisäksi ne ovat mielestäni vääriä! Tunnen henkilökohtaisesti monia, jotka esimerkiksi eivät ajattele, kuin itseään. Pääasia, että kaikki on hyvin itsellään, muilla ei niinkään ole väliä. Koen tuota melkein joka päivä.

Heidän mielestään kaikessa pitää kilpailla: vaatetuksessa, taidoissa, melkein kaikessa. Jos jollakin menisi huonosti, eivät he huomaisi kysyä, onko kaikki hyvin.

Inhotaa ajatella, että muiden hyvinvointi ei kiinnosta. Minusta tuntuu että ns. elämän arvot lähtevät jo kodista saakka. Se mitä kotona ajatellaan ja opetetaan lapsille, se ajattelutapa siirtyy lapsellekin. Tietenkin, jos lapsena on saanut aina kaiken, sitä odottaa saavansa myös vanhemmitenkin.

Ainakin itse olen oppinut, että maailma ei kohtele reilusti eikä tasa-arvoisesti.

Se kohtelee miten milloinkin. Joskus niin huonosti, ettei löydy edes sanoja kuvaamaan.