Äää.. olen hukassa ja jotenkin avuton. Onko teille tullut koskaan sellaista tunnetta?
Minulla on maailman ihanin ystävä, mitä voi saada, jolla on kuitenkin vaikeita asioita käsiteltävänään. Ja tottakai minäkin kuuluun niiden ns. ongelmien käsittelyyn ja miettimiseen tukemalla ystävääni. Hänen masennuksensa johdosta joka päivä on sellaista kamppailua, että hän jaksaa taas huomiseen. Ja mitä minä teen? Katson sivusta, kun toinen halua täältä ihmisten keskeltä pois. Pois mitään tietämättömiin, ettei tarvitsisi enää kärsiä.
Minä olen se luottohenkilö, jolle ystäväni voi purkautua, minä olen se joka saa ensimmäisenä kuulla että kuolema ei ole kaukana ja minä olen se joka yrittää löytää pieniä valopilkkuja keskeltä sekavaisen elämän. Mikä sitten onkaan ystävän tehtävä tässä tilanteessa?
Hänen tukeminen, kuunteleminen, piristäminen, välittäminen ja rakastaminen. Mutta miten oikeasti auttaa häntä?
Olen kuullut monesti nuo sanat:" itsari ja viiltely". Mitä tuohon voisi sanoa? Älä, lopeta! Ei se sillä vaan lopu, vaikka kuinka haluaisi koko sydämestään. Eikä se lopu sillä, että yrittää sanoa mitä hänen pitäisi tehdä. Ei kuitenkaan pelkkä kuunteleminenkaan auta! Ainakin yli vuoden olen kuunnellut ja yrittänyt miettiä tälle kaikelle ratkaisua, eikä mikään ei ole auttanut ystävääni. Ammattiapua hänellä onneksi on, mutta ei se vaan toimi jos minä olen se henkilö, jolle hän kaikkein eniten avautuu. Ymmärrän sen kuitenkin, sillä minut hän tuntee täysin. Kaikki nämä "tädit, joiden kanssa puhutaan" he tekevät sitä työstä, he saavat siitä rahaa ja kuitenkin he ovat ihan ventovieraita. Heidän apu ei ole tuonut iloa ystävälleni. Ainoastaan lääkkeitä he ovat onnistuneet tuputtamaan hänelle. Aina vaan vahvempia. Miten sairauden saisi tukahdutettua? Miten saisin ystäväni pitämään itsestään ja olemaan taas iloinen? Edes joku auttakaa parasta ystävääni, auttakaa häntä! Minä nimittäin en yksinään siihen pysty.
Itse olen kärsinyt masennuksesta, ja varmasti kärsin nyttenkin.
VastaaPoistaElämästäni varmaankin puolet olen kulkenut sumussa, kuilunpartaalla elämän ja kuoleman välissä.
En tiedä mikä minut vetäisi sieltä sumusta takaisin tähän elämään. Mikä muuttui elämässäni. En tiedä. Eikä kaikilla samat asiat auta. Ehkä käänne elämässä oli työ, kun sai muuta ajateltavaa, ehkä toisten auttaminen auttoi huomaamaan, että en ole ainoa. Ehkä auttoi sekin, kun huomasi, että muilla on asiat ehkä paljon huonommin. En tiedä, heräsin vain yhtenä aamuna, Erillaisena. Iloisena.
Ehkä se parantuminen pitää lähteä kuitenkin itsestä, sisältä, syvältä sisimmästä. Ja ennen kaikkea omasta halusta parantua. Ehkä sittä. Ehkä pitää olla 'jokin syy' parantua. Jokin syy haluta jotain muuta, kuin sitä iän ikuista sumua.
Eräs joka eksyi blogiisi.