You make me scream

Olen kattoon myöden ärsyyntynyt ihmisiin, joiden arvot ja ajattelutavat ovat niin erilaisia kuin omani ja kaiken lisäksi ne ovat mielestäni vääriä! Tunnen henkilökohtaisesti monia, jotka esimerkiksi eivät ajattele, kuin itseään. Pääasia, että kaikki on hyvin itsellään, muilla ei niinkään ole väliä. Koen tuota melkein joka päivä.

Heidän mielestään kaikessa pitää kilpailla: vaatetuksessa, taidoissa, melkein kaikessa. Jos jollakin menisi huonosti, eivät he huomaisi kysyä, onko kaikki hyvin.

Inhotaa ajatella, että muiden hyvinvointi ei kiinnosta. Minusta tuntuu että ns. elämän arvot lähtevät jo kodista saakka. Se mitä kotona ajatellaan ja opetetaan lapsille, se ajattelutapa siirtyy lapsellekin. Tietenkin, jos lapsena on saanut aina kaiken, sitä odottaa saavansa myös vanhemmitenkin.

Ainakin itse olen oppinut, että maailma ei kohtele reilusti eikä tasa-arvoisesti.

Se kohtelee miten milloinkin. Joskus niin huonosti, ettei löydy edes sanoja kuvaamaan.

Suru

Suru. Se on hirvein tunne, mitä voi tuntea. Koen sitä usein. En itseni takia, vaan rakkaan ystäväni. Iltaisin koneella ollessani, ystäväni kertoo masentuneesta olostaan ja elämänhalun puutteestaan. Kuuntelen, yritän ymmärtää ja lohduttaa, kuuntelen. Ymmärrys hänen itsetuhoisiaan ajatusiaan kohtaan on hyvin vaikeaa. Miten hän voikaan ajatella sellaista, että on hirveä ja ruma ihminen, vaikka asiat ovat aivan päinvastoin. Masennus on sairaus. En vaan voi käsittää, mikä saa parhaan ystäväni ajattelemaan tuollaisia. Joskus sitten nukahdan, joko itkien tai surullisesti miettien, miksi maailma kohtelee ihmisiä tällä tavoin? Suru ystävääni kohtaan on sanomattoman suuri ja kivulias. Se riipaisee syvältä sydämestäni.

Sitä ymmärtää aina vaan paremmin, kuinka paljon välittää toisesta, kun menettäminen tuntuukin yhtäkkiä ajankohtaiselta. Suru on tuskaa täynnä. Pelkkiä kyyneleitä ja pahaa oloa sisällä. Onneksi minulla on pari ihmistä keneen luottaa ja voida puhua.

Vetisten silmieni keskeltä yritän nähdä vielä valoa ystävääni kohtaan. Ainoa, mitä toivon hänelle on onnellisuutta, eikä surua, joka valtaa useimmat aamut ja illat.

Keitä me olemme?

Useasti on joutunut huomaamaan toisten ihmisten muuttuneen. Aluksi se henkilö, jonka tunnemme on se ihana oma itsensä.. Kunnes jossain vaiheessa hänestä tulee jonkinlaisen "naamion orja". Oma luonnollinen minä ei ole enää osa elänmää, vaan jatkuvasti täytyy pitää teatteria ympärillään. Käytös on erilainen, kuin ennen.. eli toisin sanoen ollaan jotain ihan muuta, mitä emme oikeastaan ole. Ei olla aitoja. Ja tuo sana- aito on hyvin täerkeä asia. Minkä takia on sitä, mitä ei ole? Pelätäänkö, että joutuu syrjinnän kohteeksi? Onko oman itsensä tunteminen suuri kysymysmerkki? Henkilökohtaisesti minä itse olen saanut kuulla useasti, kuinka aito ihminen olen. En itse ollut ajatellut asiaa, kunnes siitä sanottiin. Ehkä se johtuu siitä etten esitä mitään uutta roolia joka päivä, vaan olen juuri sellainen hullu, hauska, energiaa pursuava ihminen. Onko aitous sitten harvinaista? En usko. Minusta tuntuu, että meissä jokaisessa löytyy se oma aito puoli, joka vain peitetään naamiolla. Kuitenkin se naamio, jota jotkut pitävät yllään ei ole tarpeellinen. Hyvä ohje on, että ottaa sen maskin omiin käsiinsä ja heittää sen menemään. Emme tarvitse sitä, tarvitsemme aitoja ihmisiä ympärillemme!

Ensimmäiseksi

Kuten kaikilla, myös minullakin on mielipiteitä sekä paljon kysymyksiä, joihin ei ehkä ole vastauksia. Haluan pohtia ja löytää vastauksen kysymyksiini ja elämäntarkoitukseen. Minkä takia me olemme täällä, miksi ihmiset ovat, mitä ovat tai onko kaikki täysin turhaa. Onneksi löytyy aikaa miettiä kaikkia hämmentäviäkin asioita! Sen takia kirjoitankin tätä blogia.