
Suru. Se on hirvein tunne, mitä voi tuntea. Koen sitä usein. En itseni takia, vaan rakkaan ystäväni. Iltaisin koneella ollessani, ystäväni kertoo masentuneesta olostaan ja elämänhalun puutteestaan. Kuuntelen, yritän ymmärtää ja lohduttaa, kuuntelen. Ymmärrys hänen itsetuhoisiaan ajatusiaan kohtaan on hyvin vaikeaa. Miten hän voikaan ajatella sellaista, että on hirveä ja ruma ihminen, vaikka asiat ovat aivan päinvastoin. Masennus on sairaus. En vaan voi käsittää, mikä saa parhaan ystäväni ajattelemaan tuollaisia. Joskus sitten nukahdan, joko itkien tai surullisesti miettien, miksi maailma kohtelee ihmisiä tällä tavoin? Suru ystävääni kohtaan on sanomattoman suuri ja kivulias. Se riipaisee syvältä sydämestäni.
Sitä ymmärtää aina vaan paremmin, kuinka paljon välittää toisesta, kun menettäminen tuntuukin yhtäkkiä ajankohtaiselta. Suru on tuskaa täynnä. Pelkkiä kyyneleitä ja pahaa oloa sisällä. Onneksi minulla on pari ihmistä keneen luottaa ja voida puhua.
Vetisten silmieni keskeltä yritän nähdä vielä valoa ystävääni kohtaan. Ainoa, mitä toivon hänelle on onnellisuutta, eikä surua, joka valtaa useimmat aamut ja illat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti